— Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? — Pettersson on juuri huomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. — Kämmenvitsat esille, latvapuoli!
— Meyer, mitä on 11 kertaa 12? — Meyer-paralla on huonoin laskupää koko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi kämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan sen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän vaikean pulman selitystä.
— Sellaista julmuutta! — huudahti Evert.
— Sellaista häpeää! — huudahti Reinhold.
— Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden laskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa. Mutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä hauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun ylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia Strelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja rehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka oli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän vihdoin kiinni yhden. — Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta: juvat indulgere labori. — Työnteko on huvini, — vastasi Ahlfelt. — Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta nyt olet laiska, — mitenkäs sen sanoisit latinaksi? — Juvavit indulgere labori, — vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. — Mitä? Juvavit? Sellainen asinus! — huusi rehtori. — On osaavinaan latinaa, eikä tiedä, että juvat tällaisessa tapauksessa on taipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan maailmassa ollut juvavit, vaan juvo, juvi, jutum, juvare! Tahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! — Sen jälkeen kumarsi rehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla myhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty krapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli hänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan nauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan. Vaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä viatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen usein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.
— Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista toinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat olivat aina vaarassa. "Luunappia" nenään, "luunappia" päähän, tuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia konstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa. Tämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta kunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen tapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina tarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska teidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on saanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen yli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä, että on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien poikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla pyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? — Ehkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa tätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!
Pojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan vaivata kouluylihallitusta.
— Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, — arveli isoisä, — kuin että emme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se auttaa!