– Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.
– Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.
– Ammuu, sanoivat lehmät.
[POVARI-MUORI.]
|
Josko tiedän mä lain, Mitä tuleva lie? Senkö tietäisin vain – Tiedän enempi mie. Voin mä povata näin Aina edeltäpäin, Kuinka asiat käy, Joit’ ei koskahan näy. Kas, se on aina näin: Jos te uskotte vain, Käy kyllä sinne päin, Mi on ennustamain. Mutta uskoa vaan Jos on vajavaltaan, Niin se turhahan käy, Eikä jälkeä näy. Neitisein, antakaa Käsi pieni mun luo, Että saan tarkastaa... Oi, kuin hieno on tuo! Siell’ on viivoja ... aa! Tästä selkoa saa! Nuori yl’oppilas Teidän on kuningas. Tääll’ on kadetti, kas, Kovin rakastunut... Kapteen’ myös urhokas, Olat on kullatut! Vielä, yks’ yrittää: Vanha kenraal’ on tää! Pian täys tusina... Sääli kadettia! Vielä kortitko nyt? – Tahi kentiesi saa Kupin kahvia nyt? Se on virvoittavaa. Silloin haihtuvi pois Surut, jos niitä ois. Eläköön! Asentoon! Tuossa kadetti on! |
[VOILEIPIEN VÄLILLÄ.]
Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.
– Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.
– Kiitoksia paljo!