– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:
Hulevi, hulee,
Länsi laulelee:
Mikä Hopealatvasta tulee?
– Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, – vastasi Hopealatva.
– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:
Hulevi, hulee,
Länsi laulelee:
Mikä Villalatvasta tulee?
– Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, – vastasi Villalatva.
– Vai niin, hulevi! – Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: – Kuuletkos, naapuri, mitä männyt sanovat? Joka elää, se näkee.
Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.
– Mikä niistä tuli? – kysyi Vikke uteliaasti.
– Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, – sanoi äiti, – ja olin monta vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.