[PUNAISET KENGÄT.]
Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen punaiset kengät jalassa? – Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? – Odota hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen. Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen, paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika ruokapalkalla.
Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.
Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona. Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi. Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän osasivat puskea.
Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita. Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä. Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt; ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja kurkkuunsa.
– Minä tarvitsen paimenpojan, – ajatteli Riikka. – Enhän minä voi olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!
Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa. Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun toimeen maailmassa.
Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. – Äiti, äiti, – huusi hän, – Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!
– Odota vähän! – sanoi äiti.
Isä sanoi: – Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!