Syyne peljästyi. Hän haki niityltä, hän haki aidan ympäriltä, hän haki metsänrinteeltä, turhaan! Punaista vasikkaa vaan ei löytynyt. Hän etsi kivien ja kantojen alta, hän tirkisteli puihin, jos vasikka mahdollisesti olisi piiloutunut sinne, tehdäkseen hänelle kiusaa. Mutta ei pienintäkään punaista karvaa näkynyt, ainoastaan yksi ruskea häntä, joka vilkkui oksain välistä. Orava siellä oli! Mutta mitäpä Syyne tekisi oravalla? Eihän hän voinut viedä sitä kotiin ja sanoa: tämä on vasikka!
Syyne istahti kivelle. Rupeisiko hän itkemään, vai rupeisiko hän päivällistä syömään? Mutta missä olikaan leipäpalasen puolikas, jonka hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuin vasikkakin! Leipä oli pudonnut sammaleen, orava pujahti alas puusta, istahti takajaloilleen, otti leipäpalan etukäpälöittensä väliin, järsi etuhampaillaan, nyökytti päätään ja nautti mielin määrin hyvästä herkusta. Syynen täytyi nauraa, vaikka hän olikin suruissaan. – Sellainen pieni, ahnas veitikka! Hän syöpi minun päivälliseni ja minä saan katsella päältä. No, pidä hyvänäsi! Kyllähän minulla on nälkä, mutta sinulla on ehkä vielä enempi nälkä, kuin minulla.
Kaiken tämän harmin lisäksi näkyi vielä ilkeä Sveru tulevan Syyneä kohti maantieltä päin.
– Äiti on lähettänyt minut katsomaan, miten sinä hoidat karjaa. Missä ovat elukat? Vai niin, tuolla niityllä. Kymmenenhän niitä piti olla. Yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Missäs ovat vasikat?
– Vasikat? – kysyi Syyne peljästyneenä.
– Niin, molemmat vasikat? Ehkä susi on ne vienyt?
– Rakas Sveru, auta minua, etsikäämme yhdessä!
– Etsi itse! – vastasi Sveru.
– Rakas Sveru, pyydä Rinua heti tulemaan tänne auttamaan minua etsiessäni!
Sveru nauroi. – Rinu istuu kellarissa, sillä hän kaatoi maitopytyn etsiessään linkkuveistään hyllyltä. Äiti on lukinnut hänet sinne, ja kun sinä tänäiltana tulet kotiin ilman vasikoita, lukitsee hän sinutkin sinne. Hyvästi nyt! Mitä romua sinulla on tuolla kiven vieressä? – Ja mennessään potkaisi Sveru rikki kauniin uudistalon aitoineen, veräjineen, navetoineen ja lehmineen.