Sitä ei Syyne tietänyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen; hän laski sormensa ja vastasi: kymmenen.
– Hyvä, – sanoi kanto. – Satujen hyvät haltijat täyttävät tavallisesti kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä tahdon täyttää niin monta sinun toivomustasi, kuin sinulla on sormia molemmissa käsissäsi, ja sillä tavoin kuin voimani riittävät. Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä, mitä luonto antaa; mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Jos toivot jotain sellaista, on sen sormen osa menetetty. Mieti sentähden tarkoin, ja valitse älykkäästi! Nyt aloitamme. Toivo jotakin? Oikean käden peukalo!
– Toivoisin, että saisin vasikkani takaisin! – sanoi Syyne ajattelematta.
Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, vei sen suuhunsa ja puhalsi siihen kuin pilliin. Heti näkyi, Syynen suureksi iloksi, punainen ja sitte valkoinen vasikka kömpivän esiin kivien välitse honteloilla jaloillaan.
– Miksi te olette karanneet? – kysyi kanto.
– Miksi olette tuottaneet siivolle paimentytölle niin paljo surua?
– Susi vei meidät, – vastasivat vasikat. Ne vastasivat todellakin. Nekin siis osasivat puhua!
– Susi? Eikö se repinyt teitä heti kuoliaaksi?
– Kyllä se aikoi repiä, mutta sitte se sattui näkemään sinut täällä, ja silloin se peljästyi.
– Hyvä. Menkää nyt takaisin äitienne luokse, älkääkä enää toiste karatko!