LOTTA. Missä minä asun? Täällä kotona tietysti.
KUVA. Näytä minulle merkkausliinasi. Minun on seinällä puitteissa ja lasin takana.
LOTTA. Merkkausliina, mitä se on?
KUVA. Se on tietysti merkkausliina! Mutta suo anteeksi, äiti odottaa, meidän täytyy ruveta leipomaan joululeipää ja kastamaan kynttilöitä.
ISOÄITI. Niin, sitä me saimme oppia kotona.
LOTTA. Mutta sitä minä en osaa! Mutta sinä olet niin kiltti ja iloinen, että minun täytyy saada tanssia sinun kanssasi seitsemän kertaa ympäri... (Juoksee kuvan luo, koskettaa siihen ja kuva katoaa). Beata, minne jouduit?... Hän katosi, isoäiti!
ISOÄITI. Minähän sanoin sen jo sinulle! Luuletko sinä, että minulla viidentoistavuotiaana oli aavistustakaan polkupyörästä, rautatiestä, sananlennättimestä ja telefoonista? Minä tiesin niistä yhtä vähän, kuin sinä tiedät merkkausliinoista tahi kynttiläin kastamisesta. Mutta sinähän halusit vaihtaa vuosia minun kanssani. Tahdotko nyt nähdä itsesi minun ikäisenäni?
LOTTA (hämmästyen). En, isoäiti, en uskalla. Minähän saisin nähdä itseni katoavan!
ISOÄITI. Ole tyytyväinen, pikku Lotta, iloisine viisinetoista vuosinesi. Kenties voin näyttää sinulle toisen pienen tytön, joka kuuluu sinullekin. Tule vielä kerran tänne ja katso olkani ylitse, niin saat nähdä tyttäresi-tyttären saman ikäisenä kuin itse nyt olet.
LOTTA. Tyttäreni-tyttären! Saanko minä tyttärentyttären?