Metsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä metsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä käweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin. Leijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni leijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä. Niin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.
Kuningastiikeri.
Tämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät sädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän tawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti yksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa waarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki yht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä kepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä rauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri on ihmisen walta koko luonnon ylitse.
Karhu-Pekka.
Rowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut enimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri kunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat karhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen ampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän on karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa. Karhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin kylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla pidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.
Kettu ja kalastaja.
Olipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin mahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa kuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka makaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko hywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään tarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse istui hän etupuolelle.
Eipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin olewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.
Ukon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten hyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä. Muutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän ollut saanut kaukaan aikaan.
Ukko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan. Wiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä olet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt pidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä kaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea kettu, jonka löysin tieltä kuolleena.