Eräs maanmies Amerikassa astui kalkkalokäärmeen päälle, joka samassa pisti häntä saappaasen. Mies ei pitänyt tästä waaria, kun sen renki löi käärmeen kuoliaaksi. Mutta hetken perästä alkoi pistetty jalka ajettua ja mies kuoli. Poikansa, joka peri hänen, piti isä-wainaansa saappaita. Wähän ajan perästä sairastui tämäkin ja kuoli. Saappaat myytiin sitten huutokaupassa. Eräs talonpoika osti ne; mutta tuskin oli ne jalkaansa wetänyt, ennenkuin hän wuorollaan sairastui ja kuoli. Otettiinpa nyt ne waaralliset saappaat tutkittawiksi. Ja mitä niissä löydettiin? Toisessa saappaassa oli käärmeen myrkyllinen hammas jälellä, ja kaikkia, jotka pitiwät saappaita, oli se haawoittanut ja kuolettanut.
Itä-Intiassa on ihmisiä, jotka saattawat lumota käärmeitä. Tässä puhaltawat he pieneen pilliin. Kohta mataa käärme maasta ylös ja tanssaa pillin soiton jälkeen. Muutamilla on sellainen walta käärmeille, että woiwat ottaa ne käteensä ja kääriä ne kaulansa ympärille. Woipi täyttää kuolleen käärmeen nahkan, juuri kuin nisäkästen ja lintuin nahkoja täytetään, niin että ne owat eläwäin näköisiä.
Lohikäärme ja salamanderi
Sadut kertowat paljo asioita, joita ei enää olekkaan maailmassa. Suuret siiwelliset lohikäärmeet wahtasiwat kätketyitä tawaroita ja söiwät kauniita prinsessoja. Tulessa asui kaunis salamanderi, joka kantoi päässään kultaista kruunua. Nyt on toisin. Nyt asuu kaukana tuolla Itä-Intian saarilla pieni sisilisko, joka lentää siiwillä ja jota siksi kutsutaan lohikäärmeeksi. Ja muissa eteläisissä maissa elää pieni kirjawa sisilisko, joka on tuskin korttelia pitkä. Tämä on salamanderi. Ei sillä ole enää kultakruunua päässä. Ja tuleen pudottua kuolee se niinkuin muutkin eläwät. Paha on, kun niin on; mutta niin se on.
Sammakko.
Sammakko näki härän vierellänsä.
Kateus poltti hänen sydäntänsä.
Miks en mä ole härän suuruinen?
Noin huus tuo eläin vähäpätöinen.
Suun vasten tuulta kääntäissänsä
Hän pullisti nyt itseänsä,
Niin että viimein halkes, poloinen!
Näin päättyi tarunsa ja elämänsä.
Wiides Luku.
Kaloista.
Antti ja Liisa seurasivat eräänä päivänä vanhaa Simunaa, joka souteli veneellä merellä. Siinä laski Simuna verkkojaan ja sai monta kalaa. Kauvan ne eivät olleet veneessä, ennenkuin kuolivat. Miksikä, sanoi Antti, kalat kuolevat vedestä ylös otettuina? Siksi, sanoi Simuna, että kalat hengittävät vettä suullaan ja päästävät sen kitasistaan takasin ulos. Vedessä on juuri niin paljo ilmaa, kuin kalat sitä tarvitsevat. Kaloilta, vedestä ylös otettuina, kuivavat kitaiset. Ja silloin kuolevat kalat, juurikuin maa-eläimet kuolevat vedessä, kun eivät voi siinä hengittää.
Liisa sanoi: miksikä ei kala saata valittaa, kun sille tehdään pahaa? Simuna vastasi: se on mykkä, siksi että kaikkien eläinten ääni tulee keuhkoissa olevasta ilmasta. Ja kalalla ei ole keuhkoja. Se elää ja kuolee äänetönnä. Sentähdenpä sillä lieneekin niin vähä huolta vertaisistaan. Ei kalalla ole isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lasta, jota se rakastaa. Ei sillä ole veljeä eikä ystävää; ei sillä ole pesää eikä vuodetta. Sillä on ainoasti muutamia paikkoja, joissa se mieluisemmasti oleskelee. Mutta jos yhtä hätyytetään, eivät toiset tule koskaan sen apuun. Pyrstöllään ja evillään liikuttelee se nopeasti liukasta ruumistaan vedessä. Monella kalalla on kylmäverisessä ruumiissa rakko ilmaa täynnä, joka pitää sitä tarpeeksi yläällä, ettei se painu. Naaraskalain laskettua mätinsä rannoille ja koiraskalain juoksutettua maitinsa mädin sekaan, eivät he enää huoli sikiöistään. Aurinko lämmittää mätiä. Sikiöt matavat itse siitä pois ja hoitavat itsensä pieninä ollessaan. Ne syövät vesikasvuin siemeniä ja nokkivat sääskiä, jotka liehuvat veden pinnassa. Pian tulee niistä monta ahnasta petoa. Sitten iskevät he terävillä hampaillaan pienempiä kaloja ja nielevät ne pureskelematta. Kaloista on ihmisille suuri hyöty, sentähden niitä paljo pyydetään ja mieluisesti syödään.