Maamme.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä, rantaa rakkaampaa,
Kuin kotimaa tää pohjainen,
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Kans salojen ja saarien
Se meist' on kultainen.
Ovatpa meistä rakkahat
Kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat,
Täht'-yömme, kesät kirkkahat,
Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
Mi lumos sydämen.
Täss' olla meidän mieluist' on
Ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon
Meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa,
Mit' oisi kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
Sen näkee silmämme;
Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss' on se.
Maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän kurjaan kotihin
Halumme kuitenkin.
Vuori ja lakso.
"Maan selkänä mä seison", sanoipa vuori noin,
"Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin,
Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen.
Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen."
Ja kaunis laakso lausui: "täss' asuu ihmiset.
Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet,
Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää,
Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää."