Ruotsin sotajoukossa palveli silloin eräs ranskalainen, nimeltä Pontus De la Gardie. Hän tuli v. 1580 ylipäälliköksi venäläisiä vastaan, ja nyt sotaonni kääntyi. De la Gardie valloitti vanhan Käkisalmen linnan, joka sijaitsee siinä, missä Vuoksi laskee Laatokkaan, kulki jäätyneen meren poikki Viipurista Viroon ja valloitti Narvan. Ajettuaan venäläiset pois Virosta hän valloitti suurimman osan Inkerinmaata ja tuli urotöistään maankuuluksi. Venäläiset häntä pelkäsivät, ruotsalaiset ylistivät. Suomalaiset tiesivät Pontus de la Gardiesta monta tarinaa. Jyrkät vuoret, vanhat linnoitukset ja pitkät telasillat ovat saaneet nimensä hänestä. Seitsemän kilometriä Lappeenrannasta itäänpäin on vielä leveä ja syvä "Pontuksen kaivannoksi" sanottu oja muistona Saimaan kanavan ensimmäisestä kaivamisyrityksestä.
Eräänä syysiltana marraskuussa vuonna 1585 tämä kuuluisa sankari palasi veneellä Viron rajalla olevaa Narvajokea myöten venäläisten kanssa pidetystä rauhankeskustelusta. Vanha vene oli täynnä väkeä ja tykkejä; laitalauta irtaantui, vene upposi, ja 18 henkeä hukkui. Näiden joukossa oli Pontus de la Gardie. Hänen kuoltuaan kääntyi taas sotaonni. Venäläiset olivat taipuvaiset rauhaan, mutta Juhana kuningas tahtoi saada Inkerinmaan herran nimen. Sota syttyi uudestaan tuimaan tuleen. Kaksi kertaa, talvella v. 1590 ja 1592, hyökkäsi suuria venäläisiä sotajoukkoja Suomeen. Niissä oli monta tuhatta ratsumiestä. Ne tulivat kuin tuulispää, löivät kuoliaiksi tahi veivät mukanaan ihmiset, tappoivat karjan, polttivat kylät ja palasivat saaliineen yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Suurin osa Suomea hävitettiin, ja kaikki, jotka ennättivät paeta, piiloutuivat sydäntalvella metsiin. Kaukana pohjan perilläkin riehui sota. Suomenpuoleiset talonpojat ryöstivät Venäjän aluetta aina Vienanmereen asti, ja Venäjän-puoleiset hävittivät pohjoista Pohjanmaata aina Pohjanlahtea myöten.
Vihdoin tehtiin rauha. Ruotsalaiset antoivat takaisin Käkisalmen ja Inkerinmaan. Iivana Julma oli kuollut omantunnon vaivoihin, koska oli rautavaltikalla lyönyt oman poikansa kuoliaaksi. Kuningas Juhana III oli hänkin kuollut pahan omantunnon painamana, koska oli myrkyttänyt veljensä Eerikin. Sellaisten pahain ruhtinasten tähden täytyi kansain silloin vertansa vuodattaa.
Vääryys hävittää kaikki maakunnat, ja paha elämä kukistaa voimallisten istuimet. Viisauden kirja 6: 1.
145. Klaus Fleming ja Nuijasota.
Juhana III:n poika Sigismund oli enemmän puolalainen kuin ruotsalainen. Äitinsä Katariinan puolelta hän polveutui puolalaisesta kuningassuvusta, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon ja valittiin katolisen Puolan kuninkaaksi. Isänsä kuoltua hän tuli myöskin luterilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ei ollut helppoa hallita kahta valtakuntaa, jotka riitelivät ylivallasta, ja kahta kansaa, jotka olivat eri uskoa. Ruotsalaiset eivät voineet ollenkaan sietää, että heidän kuninkaansa asui Puolassa ja kävi heidän luonaan munkkien ja muukalaisten seurassa. Pahat neuvonantajat uskottelivat kuninkaalle, ettei kenenkään ollut pakko pitää vääräuskoisille antamiaan lupauksia, jonka tähden hän rikkoi lupauksensa ja tahtoi palauttaa katolisen uskon Ruotsiin. Tästä syntyi eripuraisuutta, ja siitä syttyi sota. Kustaa Vaasan nuorin poika, Södermanlannin herttua Kaarle, kuninkaan setä, oli yhtä uskalias ja älykäs kuin Sigismund oli itsepäinen ja hidas. Kaarle herttua tuli Ruotsin valtakunnan hoitajaksi ja julisti Upsalan kokouksessa v. 1593 luterinopin tämän valtakunnan ja kansan ainoaksi uskonnoksi.
Siihen aikaan oli Klaus Fleming, Suitian herra, kuningas Sigismundin määräämänä päällikkönä Suomessa. Häntä sanottiin Suitian-Klauksi, ja hänen vihamiehensä nimittivät häntä Nokinenäksi, koska hän oli tavoiltaan töykeä; mutta muuten hän oli tarmokas sankari ja kuninkaalleen uskollinen. Hän ei huolinut herttuan käskyistä, vaan kirjoitti hänelle, että vaikka valtakunnalla nyt oli monta herraa, hän tunsi ainoastaan yhden, nimittäin kuningas Sigismundin. Flemingillä oli varustettu sotajoukko, vaikka maassamme oli rauha, ja hän velvoitti talonpoikia elättämään sotaväkeä.
Siitä syntyi napinaa. Pohjanmaan talonpojat olivat vapaita maanviljelijöitä ja arkoja vapaudestaan. Juhana kuningas oli vapauttanut heidät majoitusvelvollisuudesta, ja he valittivat nyt, että talonpojan puidessa istui laiska ratsumies riihen kynnyksellä odottamassa saadakseen täyttää tyhjän säkkinsä. Kaarle herttua kehoitti silloin talonpoikia itse puolustautumaan. Eräänä juhlapäivänä lokakuussa v. 1596 oli tappelu Isonkyrön kirkolla, ja yksi ratsumies lyötiin kuoliaaksi. Silloin talonpojat kokoontuivat, karkasivat sotaväen kimppuun ja ryöstivät kuninkaan virkamiehiä. Kapina levisi yhtäkkiä kautta Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen. Talonpojat valitsivat erään Ilmajoen talonpojan, Jaakko Ilkan, johtajakseen ja hyökkäsivät Satakuntaan, jossa asettuivat leiriin Nokian kartanon lähelle. Heidän aikeensa oli kaikkialla ryöstää aateliskartanot, karkoittaa sotaväki ja julistaa Kaarle herttua kuninkaaksi.
Klaus Fleming kokosi sotaväkensä ja yllätti Nokialla talonpojat, kun nämä paraikaa viettivät joulujuhlaa. Ilkka pakeni, talonpojat pakenivat, useita lyötiin kuoliaiksi, toiset otettiin vangeiksi ja mestattiin. Kohta senjälkeen joutui Ilkkakin vangiksi, ja hänet mestattiin Ilmajoella yhdessä muiden talonpoikaispäällikköjen kanssa. Nyt kokoontuivat talonpojat Pietarsaaren kirkolle ja päättivät, että miehen joka talosta piti lähteä maata puolustamaan. Sitten he asettuivat väijymään kuninkaan voutia, joka matkusti Pohjanmaalla, vangitsivat hänet ja ampuivat nuolillaan vartijat kuoliaiksi. Kapina leimahti taas ilrnituleen; uusi talonpoikais-sotajoukko keräytyi Ilmajoelle. Kansan raivo oli niin suuri, että vangittuja ratsumiehiä tungettiin avannoista jään alle, ja naiset löivät heitä ämpärillä päähän. Paha oli aika ja julmuutta molemmin puolin.
Helmikuun keskivaiheilla v. 1597 ratsasti Klaus Fleming ratsuväkineen Pohjanmaalle, tapasi talonpojat leirissä Ilmajoella ja tarjosi heille armoa, jos he alistuisivat kuninkaan tahtoon. Talonpojat, jotka luottivat suureen lukuunsa ja muutamiin pieniin tykkeihin, vastasivat uhitellen torjuvasti. Silloin ratsuväki karkasi heidän kimppuunsa, ja heiltä kaatui paljon väkeä. Useita lyötiin kuoliaiksi tai huljutettiin veteen, mutta senjälkeen kävi tuima kostotuomio kautta koko maan. Ei yksikään mies Suomessa ollut silloin niin pelätty ja vihattu kuin tuo mahtava Klaus Fleming. Mutta Jumala oli pannut määrän hänenkin elämänjuoksulleen. Tuskin 10 viikkoa Ilmajoen taistelun jälkeen Klaus Fleming kuoli yhtäkkiä matkalla Pohjan pitäjässä. Taikauskoinen kansa luuli, että Pohjanmaan noidat olivat hänet surmanneet.