Niin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin mestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja kenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti — jopa tuohon kurjaankin asti, jota oli ennen hoettu "riikinkoiraksi", mutta joka tuli sankariksi hänkin — ovat harvat maat ja harvat aikakaudet synnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo on kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta maailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä sotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.
Vänrikki Stoolin tarinat alkavat "Maamme" nimisellä kansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia, joka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja sen jälkeen ilman minkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja pelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: "Pilven veikko" Perhon erämaassa; — ruotuvaivainen sotamies Alavudella; — luutnantti Zidén Vaasan poikineen — torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen sulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; — typerä Sven Tuuva, urhon mieli povessa; — von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; — kuoleva venäläinen Lemun niemellä; — karkea von Fieandt piippuineen ja lammasnahkaturkkeineen; — Sandels Koljonvirran rannalla; — vanha Hurtti leirinuotiolla; — Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; — kuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; — Klingspor, josta urhot häpesivät haastella; — Döbeln Juuttaalla; — Porilaisten marssi; — reipas Lotta Svärd; — vanha Lode, joka ei sallinut kenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; — vakaa von Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: — urhoollisen Dunckerin kuolema Hörneforsin taistelussa; — von Essen ja hänen sisukas kuskinsa Matti; — viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin; — rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa vastaan; — lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.
Kuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen sotaisista ajoista!
184. Sotilaspoika.
[F. Pacius on säveltänyt tämän laulun.]
Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken, hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen. Tie kunniaan vain tiettynään, ol' aina altis kestämään hän vaivan, vaaran, liekin, jään; sen taisi taatto, sen!
Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi, mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään, ain', aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.
Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain, jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; ah, mielessäni aattelin, kunp' oisi myötä vain!
Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen, niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen. Ma tunsin olon oudommaks, niin huolen, riemun riutuvaks; äit' itki päivän, itki kaks, jo pantiin paarilleen.
Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan! Hält' isä eestä Kustavin kuol' Utin nummen nurmihin, ja Lappeell' isä tältäkin, mies Kaarle kuninkaan.