Kuinka maamme vaurastuu uuden ajan elähdyttävien voimien vaikutuksesta, sen näemme silmäimme edessä, ja siitä kertoo nykyinen tilastotiede. Samoin kuin historia meille kuvaa menneen, jo päättyneen ajan, samoin tilastotiede merkitsee nykyajan olot, jotka vielä ovat tekeillä, ja vertaa niitä toisiinsa tai entisiin aikoihin. Tämä on opettavaista. Se osoittaa meille selvillä numeroilla, edistyykö vai taantuuko maa varallisuuteen, väkilukuun, hyviin tapoihin, tietoihin ja moneen muuhun nähden. Vuodesta 1865 alkaen on Helsingissä Tilastollinen päätoimisto, joka vuosittain ikäänkuin vaa'alla punnitsee, minkä arvoinen maamme on.
Jos kysymme tältä valppaalta arvonmäärääjältä, vastaa se meille, että vuonna 1810 Suomen kruununverot, tullitulot ja muut valtion tulot nousivat 6 miljoonaan 700,000 markkaan kullassa. Vuonna 1835 ne olivat kohonneet 8 miljoonaan 560,000 markkaan, mutta vuonna 1896 ne arvioitiin 49 miljoonaksi. Maamme, s.o. yksityisten, varoista saamme käsityksen, kun tiedämme, että vuodentulot maanviljelyksestä tavallisina vuosina arvioidaan 100 miljoonaksi markaksi, että vuotuinen tavaranvaihto kaupan ja meriliikenteen kautta vuonna 1895 nousi 292 miljoonaan markkaan, että tehtaat valmistavat tuotteita vuosittain enemmän kuin 108 miljoonan arvosta, vuorikaivannot 13 miljoonan markan arvosta vuodessa; että voita viedään maasta tavallisina vuosina 10-14 miljoonan arvosta ja että ulosvietyjen lankkujen, tervan, puiden ja muiden metsätuotteiden arvo on v. 1867 jälkeen noussut päälle 40 miljoonan, jonka ovat kuitenkin aiheuttaneet satunnaisen korkeat hinnat ulkomaan markkinoilla.
Mutta rikastumisen taito ei perustu suuriin tuloihin, vaan pieniin menoihin. Meidän tulee myös muistaa, että maamme on viime vuosina ulkomaan tavaroista maksanut 100:sta 140:een miljoonaan markkaan ja sitäkin enemmän. Emme ole saaneet suolaamme, puuvillaamme, jauhomattojamme emmekä rautateitämme ilmaiseksi. Me hakkaamme vuosittain suuria aloja metsää maksaaksemme kahvimme, sokerimme, viiliimme, ulkomaankankaamme ja muut koristuksemme. Luonnollista on, että, kun ulkomaalaiset ostavat paljon meiltä, mekin ostamme paljon heiltä. Onhan meillä 1,921 purjelaivaa, 447 höyrylaivaa ja 11,000 merimiestä: niiden täytyy tuoda jotakin kotiin takaisin, kun ne eivät kuljeta rahtia ulkomaan satamain välillä. Emme me sen vuoksi tule velkaantumaan; ja jos Suomen valtio on tehnyt velkoja, on niitä tehty niin hyödyllisten asiain kuin kanavain ja rautateiden tähden. Mutta on vaarallista, jos kansa hyvinä aikoina totuttaa itsensä ylellisyyteen, jota se huonoina aikoina ei enää voi maksaa. Ja kevytmielistä on, jos ei hyvinä päivinä säästetä jotakin huonojen päivien varaksi. Muissa maissa on säästöpankki melkein joka kylässä.
Kuunnelkaamme vielä vähäisen, mitä tilastolla on kertomista väkiluvun lisääntymisestä.
Hyvinä ja tavallisina vuosina lisääntyy väkiluku siten, että useampia syntyy kuin kuolee, mutta toisinaan sodan, kulkutautien ja nälkävuosien aikana se vähenee siten, että useampia kuolee kuin syntyy. Jos laskemme kaikki yhteen, havaitsemme maan väkiluvun tulleen toista vertaa suuremmaksi 60 tahi 70 vuoden kuluessa. V. 1751 oli senaikuisessa ruotsalaisessa Suomessa 430,000 asukasta. Vuonna 1815 oli koko yhdistetyssä Suomessa 1 miljoona 96,000 henkeä. Viisikymmentä vuotta sen jälkeen, v. 1865, siinä oli 1 miljoona 843,000 henkeä. Seuraavina kovina vuosina väkiluku väheni, ja v. 1868 lopulla oli maassamme 1 miljoona 736,000 asukasta. Sitten se on taas enennyt ja nykyään (1895) sen arvioidaan olevan 2 miljoonaa 520,000 henkeä.
1,000:tta tyttölasta kohden syntyy maassa 1,036 poikalasta. Kuitenkin on täällä enemmän naisia, sillä miehet ovat useimmin hengenvaaroissa ja naiset elävät kauemmin. Mahdottoman suuri vahinko maallemme on se, että täällä melkein joka toinen lapsi kuolee ennen kuin se on täyttänyt 10 vuotta. 100:sta maan asukkaasta 35 on 15 vuotta nuorempia, 57 15-60 vuoden välillä ja 8 yli 60 vuoden. 70 vuoteen elää yksi 70:stä, 80 vuoteen yksi 400:sta, 90 vuoteen yksi 5,200:sta ja 100 vuoteen yksi 100,000:sta.
196. Kirkko ja koulu.
Kuningas David ei turhaan sano 55. psalmissa: "Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää Sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua." Koko maamme todistaa sen, että totinen jumalanpelko pitää kansan voimassa ja vanhurskaus rakentaa sen asunnon.
Ylistäkäämme siis Jumalan suurena armona sitä, että jo enemmän kuin 700 vuotia olemme tunnustaneet kristinuskoa ja että 350 vuotta Jumalan puhdas sana ja evankeliumi on asunut tykönämme. Mitä kristillinen kirkkomme tällä pitkällä ajalla onkaan vaikuttanut maamme menestykseksi ja sielujen rauhaksi! Kuinka monta tuhatta se onkaan lohduttanut katkerimmassa hädässä, ja parempina päivinä johdattanut heidän tiensä totuuden tuntoon ja kaikkeen hyvään! Ja kuinka usein onkaan Suomen pappikin ollut osallisena kansan kurjuudessa, taittanut leipäänsä nälkäiselle ja ruumiillisissa ja hengellisissä asioissa ollut hyvänä neuvonantajana, sivistyksen ja kaiken hyödyllisen edistyksen edusmiehenä oppimattoman kansan keskellä, lähempänä heitä kuin kukaan muu!
Kirkko-sanalla ei tarkoiteta ainoastaan Jumalan temppeliä, vaan myöskin Jumalan seurakuntaa. Meidän evankelinen kirkkomme perustettiin Kustaa Vaasan aikana tohtori Martti Lutherin saksalaisen seurakunnan mukaiseksi. Kestettyään monet levottomat vaiheet se vahvistettiin Upsalan kokouksen päätöksellä vuonna 1593 ja järjestettiin täydellisesti Kaarle XI:n aikana vuoden 1686 kirkkolain nojalla. Sekä tämä aikanaan oivallinen laki että myöskin kirkon silloin hyväksytty käsikirja, virsikirja ja katkismus olivat pitkän ajan kuluessa käyneet puutteellisiksi, vieläpä muutamissa asioissa suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan. Sen vuoksi on näitä kirkon lakeja ja kirjoja paljon paranneltu, osittain hallitsijain ja säätyjen suostumuksella, osittain nykyisen kirkollishallituksen toimesta, kuitenkin niin, että kirkon vanha kristillinen perustus on jätetty kokonaan muuttamatta. Vuoden 1869 kirkkolaki tunnustaa Jumalan pyhän sanan ainoaksi ohjeeksi, jonka mukaan kaikki opetus kirkossa on arvioitava. Sitä, jolla on kirkon opista eroava mielipide, tulee varoittaa ja opettaa, muta häntä ei saa estää siirtymästä tiseen kirkkokuntaan.Maamme jakaantuu hiippakuntiin, joilla kullakin on oma piispansa ja tuomiokapitulinsa, hiippakunnat rovastikuntiin, nämä taas seurakuntiin, joilla kullakin on papistonsa, kirkonkokouksensa ja kirkkoneuvostonsa. Joka viides vuosi neuvottelevat valitut papit ja maallikot kirkolliskokouksessa, arkkipiispan johtaessa, kirkollisista asioista.