38. Kesäyön kirkkaus.
Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan.
Ps. 104: 2.
Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.
Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa, koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä. Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa, useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon — eikä kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä.
Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle, paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.
Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä. Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita, lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne, jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi ihmisen silmään.
Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista. Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on luonnossa kauneinta.
39. Joutsein.
Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan niin tyynnä, täynnä riemua, jo joikui virrallaan.