— "Vai niin, vai niin", arveli Toivonen, "syytä sitten itseäsi! Minun taloni lähellä saavat muurahaiset olla rauhassa, ei lapset eikä kissat saa tehdä pienille linnuille pahaa. Mielelläni kuuntelen, kun ne visertelevät puissa, ja koska useimmat ovat keväällä tulleet niin pitkän matkan päästä rikkaammista maista, niin emmehän saata heiltä kadehtia heidän pientä pesäänsä. Minulla on tapana joskus ripustaa puihin pönttöjä, joissa on pyöreä reikä ja istumaorsi keskellä. Hyvin hauskaa on nähdä lintujen tekevän pönttöihin pesiään."
— "Mitä joutavia!" nauroi Söderholm. "Mitähän hyvää siitäkin on?"
— "Kyllä se vaivan maksaa", vastasi Toivonen. "Etkö ole havainnut, kuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja matojen pyynnissä? Milloin ne sieppaavat niitä ilmasta, milloin etsivät niitä maasta tai puiden kuorista ja kasvien lehdiltä. Olen kuullut sanottavan, että pääskynen, varpunen tai peippo näin syö tuhannen kärpästä ja matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen tai jonkin muun hyönteisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta ryömii ahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta. Jos madot esteettömästi saisivat lisääntyä, söisivät niiden toukat kaikki, mitä maassa kasvaa. Siksi Jumala on luonut muurahaiset ja muut eläimet, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukkia ja estävät hyönteisten kohtuutonta lisääntymistä. Muurahaiset ja linnut täyttävät siis tehtävänsä Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen ystäviä, yhtä varmaan kuin madot ovat hänen vihollisiaan. Mitä on se vähäinen häiriö, jonka edelliset saavat aikaan, sen sanomattoman suuren avun rinnalla, jota ne joka päivä meille tuottavat! Hävitä ja hätyytä vain pieniä lintuja, niin näet pian toukkia joka lehdellä vilisevän! Suojele niitä, niin näet, miten kasvit menestyvät!"
Antti Söderholmin mielestä tämä oli sangen yksinkertaista puhetta. Kotiin tultuaan hän lähetti kaikki palkollisensa matoja hävittämään, mutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen. Eivät he voineet tonkia maata, lentää ilmaan, kaivautua puunkuorien sisään tai urkkia joka lehteä ja kortta. Kaikki tämä on lintujen tai muurahaisten tehtävää; mutta näitä ei Antti Söderholm voinut kärsiä. Hän nurisi yhä Jumalaa vastaan, ikäänkuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen.
54. Suomalainen hevonen.
Eläimet saavat usein joitakin ominaisuuksia siitä maasta ja niistä oloista, joissa elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut maansa ja kansansa lempilapsena, että nämä ovat siihen jättäneet varsin tuntuvia jälkiä. Muodoltaan se on tanakka, lyhytkaulainen, lyhytselkäinen, jalat vankat ja keskikorkuiset. Koko sen ulkomuoto osoittaa vakavuutta ja kärsivällisyyttä; sen kulku on varma ja luotettava, niinkuin pitääkin olla korkeamäkisessä kalliomaassa, ja jos se talvi-iljanteella on hyvässä kengässä, niin siihen voi luottaa. Ylämäkeä ponnistellessaan se kulkee vinoon toiselta puolen toiselle. Alamäessä se pitää niin itsepintaisesti vastaan, että sitä usein täytyy kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan Pohjanmaan hevonen, joka on kasvanut tasankomaalla, osoittaa vähemmän malttia ylä- ja alamäkeä kulkiessaan.
Krinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole ainoastaan oivallinen vetäjä, joka enemmän kuin mikään jaksaa raskaita kuormia kiskoa pitkät matkat, vaan myös erinomainen sotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni hevonen ollut etevämpi, mutta kauemmin kestävissä taisteluissa sa on monesti auttanut saavuttamaan loistavan voiton siten, että se aina on pysynyt yhtä ripeänä ja väsymätönnä, kun vihollisten hevoset jo ovat väsymyksestä jalkojaan perässään laahanneet. Kilpa-ajoissa, joissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille arapialaisille, englantilaisille tahi venäläisille hevosille; mutta pitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä kun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, osoittautuu se usein erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin rinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä juoksullaan.
Tätä ystäväämme ei ole hellitelty yltäkylläisillä herkkuruoilla. Se on kaikista veljistään tyytyväisin; se pureksii kärsivällisesti heiniään ja silppuaan joko paljaaltaan tai jauhoilla ja kauroilla sekoitettuna ja tyytyy laihaan laitumeensa. Se kyllä laihtuu kuten muutkin nälästä; sen voimat kyllä usein lannistuvat keväällä, kun se kauan huonolla ruoalla on talvikuormia vetänyt. Mutta kukaan ei saata olla ystävällisestä hoidosta kiitollisempi kuin se, ja jokainen ymmärtävä isäntä huomaa aina, että tämän hyödyllisen palvelijan hyvästä hoitamisesta on etua. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä palkita sen uskollista palvelusta. Monissa osissa maatamme hoidetaan hevosta huolimattomasti ja rääkätään usein mitä raa'immalla tavalla, kiusataan kohtuuttoman raskaiden kuormain vetämisellä ja piestään armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan alinomaan ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.
Tähän asti on Savossa ja Karjalassa tavattu parhaat ja kalleimmat hevoset, mutta nykyisin alkaa niitä olla jo muuallakin. Sillä kilpa-ajoilla ja palkinnoilla on koetettu saada aikaan parempaa hevoshoitoa. Eipä ole nykyisin enää harvinaista, että Suomen juoksijoita myydään kalliista hinnasta ulkomaille.
Kestävyyden ohessa on suomalaisen hevosen, kuten kansankin, ominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan syrjätielle, niin täytyy ajomiehen pitää hyvin varansa, ja jos se on saanut tavakseen seisahtua mäissä, niin ei ole helppoa saada sitä muuttamaan mieltään. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta tottumattoman kanssa se menettelee väliin miten tahtoo. Vikureja ja laiskoja hevosia ei ole täällä enemmän eikä vähemmän harvassa kuin muuallakaan; mutta sellaiset viat johtuvat enimmäkseen siitä, että näitä eläimiä on nuorina pidelty väärin. Hyvin opetettuna ja hyvin hoidettuna on suomalainen hevonen, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, kuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmisille näillä pohjoisilla mailla ja hyvinkin sen arvoinen, ettei sitä kohdella orjana, vaan hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana.