Sellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus (kansanluonne) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se on se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla sen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon minne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.
Sen leiman, jonka Jumala on Suomen kansaan painanut, saatamme paraiten erottaa, jos tarkastamme tämän kansan menneitä vaiheita. Se on näihin aikoihin asti säilyttänyt muiston esi-isäinsä pakanallisesta uskosta, mutta kun se oli saanut Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä aina ollut sen kalleimpana aarteena. Se on siis varmaan sellainen kansa, jossa on syvä ja totinen jumalanpelko. Se on tuhat vuotta yhtämittaa työskennellyt maansa raivaamiseksi ja viljelemiseksi: — se on varmaan uuttera ja kestävä kansa. Se on muokannut kovaa maaperää, pohjolan ankarassa ilmanalassa: — se on varmaan karaistunut ja voimakas kansa. Suuria onnettomuuksia ja hävityksiä on tämä kansa saanut kokea enemmän kuin useimmat muut; sen on monesti ollut pakko taistella katkerinta puutetta vastaan, se on ollut maahan masennettuna, sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin se on elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: se on varmaan kärsivällinen, kieltäymykseen altis ja elinvoimainen kansa. Koskaan ei ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajaa, joka olisi muita kansoja ahdistanut ja valtansa alle pannut: se on siis varmaan rauhallinen kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen veripisaraan asti puolustanut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita sotapäälliköitä ja maailmankuuluja sotamiehiä: — se on varmaan kuitenkin urhoollinen ja sotakuntoinen kansa. Kukistettuna, voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan tuhottuna, se on vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: — se on varmaankin äärettömän sitkeäluontoinen ja itsepintainen kansa. Se on alistunut vieraan hallitsijan ylivaltaan niin kauan kuin tämä noudatti vannomiansa lakeja. Mutta huomattuaan joutuneensa väkivallan ja sorron alaiseksi se ei suostunut jäämään sortajan ikeen alle: — se on varmaan vapautta rakastava kansa. Ja vihdoin se on yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuksista, hiljaksensa ja kovien vaivojen kanssa kamppaillen kohonnut valistukseen: — se on varmaan tiedonhaluinen ja oppia rakastava kansa.
Sellainen on pääominaisuuksiltaan se kansa, jonka Jumala on valinnut viljelemään pohjolan perukoita. Siihen toimeen kysytään sellaista kansaa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan etupäässä esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille, jotka ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suuri on tehtävä, jonka Suomen kansa on saanut täytettäväkseen. Siihen vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja voimallaan!
Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka Hän itsellensä on perinnöksi valinnut. Ps. 33: 12.
71. Matti.
Eräällä isännällä oli kolme palvelijaa. Iivana oli venäläinen, Eerikki oli ruotsalainen, ja Matti oli suomalainen. Muutamana kesäaamuna isäntä lähetti palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä pelloksi ja osoitti heille kappaleen kullekin. Iivana kuokki iloisesti laulellen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Eerikki kuokki, vuoroin nauraen, vuoroin nuristen, ja sai osansa iltapäivällä valmiiksi. Matti näytti jurolta, mietti ensin kotvan aikaa ja sai vasta iltamyöhällä osansa valmiiksi.
Kun he olivat työnsä päättäneet, tuli isäntä sitä katsomaan. "Iivana on tehnyt sukkelimmin työtä", sanoi hän; "mutta Iivana on jättänyt kivet paikoilleen. Eerikki on raivannut pois pienet kivet, mutta jättänyt suuret paikoilleen. Matti on raivannut pois suuret kivet, mutta jättänyt pienet maahan. Jokaisella teistä on ansionsa ja vikansa. Ensi kerralla panen Iivanan karhitsemaan peltoa, Eerikin ojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä, siihen hän on luotu."
Matista tuli siis kivenvääntäjä. Jos ketä haluttaa tutustua tähän miettivään mieheen, niin hän on vartaloltaan keskikokoinen, hartiakas, jänteväkätinen ja hyvin kestävä. Hänellä on ruskeahko tukka, harmaat silmät, harmaa iho, hiukan kivertyvä pystynenä, ohuet huulet, leveät kasvot. Hän ei siis ole mikään kaunis mies, mutta hänellä sanotaan olevan kauniita ruskeasilmäisiä veljiä ja sieviä, keltatukkaisia sisaria. Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa.
Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi. Vaikka hän tavallisesti on harvapuheinen ja vaitelias, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin mitä toinen jaksaa kuunnellai. Matin vikoja on näet sekin, että hän usein on vaiti, milloin pitäisi puhua, ja joskus puhuu, milloin olisi parempi olla vaiti.
Matti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainata varkaan nimitys toisesta kielestä. Hän on myöskin tyyni mies. Jyrkän kosken laskeminen, karhuun tähtääminen viiden askeleen päästä, ruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään pelota. Sodassa hän ei myöskään ole milloinkaan voinut oppia juoksemaan. Hän ei koskaan pelkää vaaran tullen eikä sen kestäessä, mutta jäljestäpäin hän on hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhäinen, sen koko maailma tietää. Jos hän tapaa jonkin tutun tiellä, ei hän ennätä tervehtiä, ennenkuin toinen on jo kappaleen matkaa ohi. Kuitenkin saattaa sattua, että hän, liian kauan mietittyään jotakin asiaa, yhtäkkiä saa kummallisen kiireen-puuskan. Matin on tapana kauan miettiä ja sitten hätiköidä. Hän on niin monet ajat tullut joka paikkaan liian myöhään, on odotuttanut itseänsä ja tavannut muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että uusien rautateiden täsmälliset määräajat ovat saattaneet hänet suureen pulaan. Mutta Matti on hyvä oppimaan: nyt hänellä on usein tapana, varmuuden vuoksi, tulla paikalle tuntia aikaisemmin. Koko maailma senkin tietää, että Matti on itsepintainen kuin synti; hänen itsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän kerran on saanut päähänsä, sen hän tahtoo saada käymään. Missä hänen tulee seisoa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei häntä haluta, niin on turha vaiva ruveta häntä houkuttelemaan. Yksi Matin veljiä, pitkä mies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta hän tahtoi hukkua ja hukkuikin. Aina Matti tarvitsee miettimisaikaa. Hän epäilee kaikkea uutta, mutta hän voi tottua siihen vähitellen. Senvuoksi häntä inhoittavat kaikki uudet kuosit ja tavat, mutta kun muut ovat herenneet niitä käyttämästä, niin saattaa sattua, että Matti niihin mielistyy. Hänen suvussaan onkin vähän uuden-yrittäjiä, mutta paljon mukaan-yhtyjiä. Kun aloittaja laskee työn käsistään, niin hellittävät kaikki muutkin. Ja tyhjäntoimittajat ovat hyvin ahkerat moittimaan niitä, jotka jotakin toimittavat.