Sen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen määrä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on enemmän vertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut. Sillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.

73. Lippo ja Tapio.

(Kansansatu Karjalasta.)

Kolme miestä meni kerran metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas mies, metsänkävijä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sarvistaan takertunut toisiinsa kiinni, kolmas oli irrallaan. Lippo pyysi kumppaneitansa ajamaan takaa niitä kahta, itse hän lupasi ajaa kolmatta. Hän ajoi, hiihti, tuli yö. Lippo ei ollut tavannut peuraa kiinni. Tuli viimein talo eteen metsässä. Peura juoksi pihatarhaan ja Lippo meni perässä. Isäntä seisoi pihalla: vanha ukko, parta, hiukset, kaikki kuusennaavasta. Talo oli Tapiola, ja isäntä oli Tapio, metsän kuningas.

Vanhus taputteli peuraa kaulalle ja sanoi: "Kuka, kunnoton se on oriini hikeen ajanut?" Lippo astui esiin ja vastasi: "Minähän sen ajoin." Tapio sanoi: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi."

Lippo menee Tapion pirttiin ja katso: täällä on peuraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti Lipolle iltasen ja hyvänä piti. Aamulla Lippo sitten teki lähtöä, mutta eipä löytänytkään suksiaan. Tapio sanoi hänelle: "Etkö tahtoisi jäädä tänne vävyksi taloon, minulla yksi tytär vain on." Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta mies olen köyhä." — "Älä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei köyhyys ole mikään vika, meiltä saat mitä mielesi tekee". Sitten Lippo, liukas mies, metsänkävijä, jäi sinne ja tuli Tapiolle vävyksi.

Kolmen vuoden kuluttua sai Lipon vaimo pienen pojan. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään hänet sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset."

Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puunoksalla istuu ja laulaa:

Tii, tii, tiainen,
Vati, kuti, varpunen:
Pane oksa olkahasen,
Pää aseta pälkähäsen.

Lippo viskasi palikalla tiaista: "Mitä, herja, siinä vielä vinguttelet?" Teki sitten sukset valmiiksi ja vei Tapiolle. Mutta Tapio sanoi: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippo meni toisena päivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä ja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena päivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. "Jahka teen kuten käskee", sanoi Lippo, "eihän tuo turhia laulane". Teki taas uudet sukset ja jätti ison oksanhaarukan suksen koroon ja asetti sen pään jalan alle. Ja Tapio sanoi: "Kah, nämähän ovat minun sukseni! Nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän, seuraa minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, missä somman sijan näet: mutta tee maja tarkka, etteivät taivaan tähdet lävitse paista!"