Juutalaisia, jotka ennustuksen mukaan ovat hajaantuneet ympäri maailmaa, on laillisesti kielletty asettumasta meidän maahamme. Mutta koska laki sallii palveluksesta eronneiden juutalaissukuisten sotamiesten perheinensä harjoittavan elinkeinoja tässä maassa, niin tavataan Helsingissä ja Viipurissa muutamia satoja juutalaisia, jotka pitävät vanhojen vaatteiden ja huonekalujen kauppaa, ja joilla on omat synagogansa, joissa he pitävät jumalanpalveluksiaan Mooseksen lain mukaan. Useimmat ovat köyhiä ja halpa-arvoisia, eivät rikkaita ja mahtavia, niin kuin juutalaiset muissa maissa, mutta kaikki tuntevat heidät tuoksi merkilliseksi kansaksi, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä.
Toinenkin vieras ja hajonnut kansa on maailmaa vaeltaessaan tullut tänne Suomeen asti. Tämä kansa on nimeltään mustalaiset. Heitä on täällä muutamia satoja, ja heidän tunnusmerkkinään on ruskea iho ja tummat etelämaan silmät. Turhaan on heitä koetettu saada asettumaan ja hankkimaan itselleen elatusta maanviljelyksellä tahi muilla luvallisilla elinkeinoilla. He kuljeksivat mieluimmin Keski- ja Itä-Suomessa talosta taloon ja kylästä kylään ilman omia koteja. Heidän tavallisena toimenaan on hevosien kengittäminen, sairaiden eläinten parantaminen, vanhojen kattiloiden paikkaaminen ja käsistä ennustaminen. Hevosten vaihtajina ja hevosten varkaina heillä on huono maine, kun he tulevat kyliin, nuo mustatukkaiset, puolivillit lapset ja kaikki muut tavarat yksille rattaille kuormattuina. He puhuvat keskenään omaa vierasta kieltään, mutta muiden kanssa he puhuvat maan kieltä. Moni pelkää heitä ja kruununpalvelijoilla on heistä paljon vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he ovat köyhiä maanpakolaisia, niin kuin juutalaisetkin. Siksi meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata. Silloin ihminen on niin kuin aavalla merellä, hän ei näe rantaa, ei löydä satamaa. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä.
KOLMAS LUKU.
Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.
95. Pakanallisten suomalaisten jumalat.
Jo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen oppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen heidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja salamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään vaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi, heidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa turvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei ollut maallisten muutosten alainen.
Mutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä tietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka kaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntä Jumalaksi ("hyväksi"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin taivaan Jumalaa myöskin Ukoksi. Hänen luultiin hallitsevan pilvien kulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan vastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän näkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät jalassa.
Ukon puolison nimi oli Rauni ja hänelle oli pihlaja, "pyhä puu", pyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: Päivätär, auringon tytär, Kuutar, kuun tytär, Tähdetär, tähden tytär. Yksi auringon pojista oli Panu, tulen henki. Luonnottaret olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan, ilman tytär, Ilmatar, oli avullisena maailman luomisessa, mutta Tuulen tytär oli huonosti kasvatettu tyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, Etelätär, antoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär, Suvetar, suojeli metsässä karjaa.
Veden jumalan nimi oli Ahti, arvokas ukko, jolla oli pitkä, merenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa, Ahtolassa, ja hänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta ryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias Vellamo, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen vaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja aallon tytär, Aallotar, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa harjalla hopeapäällä.
Maan valtava äiti oli Maan-emo, ja häneltä rukoiltiin runsasta vuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen Tapio, jolla, oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen asuntonsa oli kaunis Metsola, jossa Tapiolla oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa Mielikki kantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän näki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan kääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan. Sillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta palvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. Nyyrikki veisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjä eksyisi; Tellervo johdatti karjan kotiin; Tuulikki levitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan poikki. Metsänpiika, Tapion pieni palvelustyttö, eli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.