Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran v. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä kirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan monin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty ruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on siitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on oltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden tuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen kansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan kaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko maailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä on paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja eriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen kauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.
Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä 22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me luemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajasta Väinämöisestä, urheasta seposta Ilmarisesta, nuoresta, urhoollisesta ja uhkamielisestä Lemminkäisestä, ylen voimallisesta, kovaonnisesta Kullervosta, kerskailevasta Joukahaisesta ja lisäksi maailman luomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta muusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta niille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.
97. Maailman luomisesta.
Kalevalan 1:sestä runosta.
Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: "Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja, kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. Olipa impi, ilman tyttö, kave Luonnotar korea, ilman pitkillä pihoilla tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla. Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille; tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma, meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona, uipi iät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat. Itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: 'Voi, poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani! Jo olen joutunut johonki, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona; vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjötelläkseni, aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni. Oi, Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!' Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen, tuli sotka suora lintu, lenteä lekuttelevi, etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät, ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi, arvelee, ajattelevi: 'Teenkö tuulehen tupani, aalloille asuinsijani, tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani!' Niin silloin veen emonen, veen emonen, ilman impi nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi, siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä; hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenkin; jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä; munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan; muuttuivat murut hyviksi, kappaleiksi kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maa-emäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi. uuen päivän paistaessa, unen kuun kumottaessa; aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe, siihen loi lohiapajat; päin päätyi maata vasten, siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria, laivan laskemasijaksi, merimiehen pään menoksi. Jo on saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin, viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 'Kuu keritä, päivyt päästä, saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta, kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.' Kun ei kuu kerittänynnä, eikä päivyt päästänynnä, siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen; jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan. Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi, jotta kuusi, vuotta seitsemän, kaheksan; seisottui selälle viimein, niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle. Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe, nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan, Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän. Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan."
98. Maanviljelyksen alku.
(Kalevalan 2:sesta runosta.)
Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota ja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut avaroissa erämaissa.
Silloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän kylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja näki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Viikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle nurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen haravoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen Tursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan lemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka latva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet juoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.