Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä luona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen, jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen, huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin, jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.
Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, Kyllikki, jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan niemelle nimettömälle.
Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.
Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä. Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.
Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi. "Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin valuvi."
Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan. Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta. Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.
105. Lemminkäisen surma.
(Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.)
Ylpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä vaimokseen. "En anna", vastasi äiti, "häntä ei saa kukaan muu kysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven." Lemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin, että tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset taittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia Ukolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään nukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän hopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.
— "Vielä puuttuu jotakin", sanoi Pohjolan emäntä. "Ennenkuin saat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä hevonen." — Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen marhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski, harja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa satamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista säikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.