Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.
Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan, joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa, koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet, yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät. Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera äärettömyyttä kohti.
28. Pantheon ja Madeleine.
On mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla hetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.
Pantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko — pikemmin suurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen maalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta alkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin ettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin voitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen. Kansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä neron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: "Kiitollinen isänmaa suurille miehilleen". Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen ensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa kammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen kahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely minusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hohteensa siihen kammioon, joka nyt oli "valistuksen aikakauden" epäjumalten asuntona, ja tavattoman voimakas kaiku, joka monistutti askeleemme, tuntui vielä haudoistakin kaikuvalta pilkkanaurulta.
Marat on myöskin lyhyemmän ajan asunut tässä kuolleiden palatsissa, mutta syöstiin pian viheliäiseltä kuolemattomuuden-istuimeltaan. Mirabeau, joka oli monta vertaa suurempi ja parempi, sai tyytyä samaan kohtaloon. Joukkojen jumalten valtakirjat ovat lyhytikäisiä. 1822 tuli Pantheonista jälleen kirkko, 1830 muuttui se taaskin maalliseksi temppeliksi, 1851 uudestaan kirkoksi, ja seuraavan vallankumouksen aikana siitä kai kiertokulun mukaisesti tulee taas joku neron temppeli.
Joka suhteessa hauskempi on Madeleine-kirkko, jonka Napoleon vuonna 1806 vihitti suuren armeijan sotilaitten voiton temppeliksi. Jumalanpalveluksen sijasta piti siellä vuosittain vietettämän Jenan ja Austerlitzin taisteluiden vuosipäiviä. Restauratsionin mielestä tuo oli sangen tarpeetonta ja se vihki tämän kauniin rakennuksen vuonna 1816 "kaikkihyvälle, kaikkivoivalle Jumalalle, ja pyhän Maria Magdaleenan nimikkokirkoksi". Sitä vastaan ei kai katoolisilla ole mitään muistuttamista. Mutta muukalainen pysähtyy katselemaan noita pronssiportteja, tuota ihanaa korinttilaisten pylväitten muodostamaa katosta, samalla sekä ihaillen että ihmetellen että risti ja messu ovat saaneet sijansa tässä sievässä, ilmakkaassa ja keikailevassa pakanatemppelissä, Ateenan Minervatemppelin uskollisessa jäljennöksessä.
29. Napoleonin hauta.
Luulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan — Napoleonista noin vaan ilman muuta — tarkottavat ketään muuta kuin "vuosisatojen miestä", ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten käsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja kaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon kolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta kuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä. Sanotaan myöskin yksinkertaisesti tombeau de Napoléon tai tombeau de l'empereur, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä yksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan keisarikunnan kehto.
Invaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin Pantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin tavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä lauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin keskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli repinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja viskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä lepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli, ei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV, joka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä siellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona. Hänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin edessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko. Harmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on kaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.