Hävittäen
voima karski nousi
tääll' ilmoillen,
näilt' aalloilta
vainopurret sousi,
toi tuhoa.
Miespolvi tuo
voiman oikeudella
maan veriin luo
ja hiomaan
tällä kannaksella
riens aseitaan.
Oi Mälari,
kuinka aika muuttaa
voi osasi!
On kalmisto
urhos niellyt, uutta
on kaikki jo.
Taa aaltojen
päivän painuessa
niin aattelen;
jos totuutta
ei liene aatoksessa,
se unhota.
Se anteeks suo!
Arvossa on mainees.
Kaupunki tuo,
mi rannallen
kasvoi kirkkaan lainees,
on iloinen.
Sit' armastan.
Muistoillensa annan
ma kunnian,
ja rakkaaksi
tunnen kauniin rannan,
oi Mälari!
3. Mosebacken.
Mademoiselle!
Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: "tämän kaiken annan sinulle — loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia, nautintoa ilman rajaa — jos lankeat maahan ja rukoilet minua!" Kuinka, rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken, loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä silloin vastaisitte?
— No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.