Ranskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja nekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen meilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary Schefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja on täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja Monica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu, jota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin sotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista niinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset, norjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut puoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu: englantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut näyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt epäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin paremmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja tulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.
Sangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti antavan kunniasijan Molinin "Painiskelijoille". Se on ryhmä, jossa antiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus, asettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa runollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo uudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla pohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan naiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on mainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa nukkumaan ("Go to sleep!"), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni saatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä niin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta luonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava uudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria, tuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle — aarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat nostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta rauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta, luodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme noiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla? Minun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen, kuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on kiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas maailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä ennemmin ole ollut aavistustakaan.
Eräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn. Se oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja vastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt työskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän koneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia keksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd, tuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta työtä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten antamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse lepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen nuorukainen — muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten kaipaa — jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan tulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen hyötyä — jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen — mutta viisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon kykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta — ja tuhlanneet!
Koneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä käynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla, mitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen kohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja Helsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista merkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin useat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on, että "kaikki suuri toimii hiljaisuudessa". Mutta vaikkapa ei yksikään niistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin olisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken voimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla tuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin valmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja apulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset yhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin vieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin. Pikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin tuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia mattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai ihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen ahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien vaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten muuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa tilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden ihmeellisimpiä esineitä katselemaan.
4. Suomi näyttelyssä.
Jo toiset kirjeenvaihtajat ennen minua ovat valittaneet Suomen miltei täydellistä poissaoloa Lontoon näyttelystä. Palaan samaan aineeseen, en "ruikuttaakseni" tapahtunutta laiminlyöntiä, olkoon se kuinka suuri tahansa, vaan oikein räikeästi esittääkseni miten välttämätöntä meidän on toisen kerran ottaa haltuumme se ainoa asema, jonka nykyään voimme toivoa itsellemme Euroopassa ja maailmassa: sivistyshistoriallisesti tärkeä asema eurooppalaisen sivistyksen äärimäisenä rajakansana pohjolassa.
On tunnettua että meilläkin on ollut komitea Lontoon näyttelyä varten. Mahdollisesti se ei ole esiintynyt kyllin rohkeasti kiittämättömässä tehtävässään, mutta varmaa on että se ei ollut pääsyy, vaan keskuskomitean kielto tilan ahtauden tähden myöntämästä Suomelle erityistä osastoa keisarikunnalle myönnetyn osaston yhteydessä tai sen rinnalla. Luonnollinen seuraus oli, että näyttely samassa kadotti merkityksensä Suomen teollisuuteen nähden, jonka ainoana tehtävänä maailman markkinoilla täytyy olla kansallisen omituisuutemme ja maantieteellisen asemamme edustaminen. Sillä sirotettuna tuohon kirjavaan joukkoon mitä erilaisimpia tuotteita Nova Zemlasta Kiachtaan ja Aleutien saarilta aina Nevan suuhun saakka, täytyi suomalaisten näyttelyesineiden, vaikka niitä olisi ollut sata kertaa enemmän ja seitsemästi arvokkaampia, ei ainoastaan häipyä nimettömiin, vaan myöskin jäädä kaikkea yhteyttä ja itsenäisyyttä vaille, mitkä seikat olisivat voineet antaa niille jotain viehätystä ulkomaalaisen silmissä. Samoin supistuu eräiden oivallisten ulosvientitavaraimme tunnetuksitekeminen ulkomailla nollaan sen vuoksi, että ne (lisäksi vielä niukoilla nimikirjotuksilla varustettuina) hukkuvat tuohon suureen joukkoon. Venäläinen osasto, jonka omainkin esineiden järjestäminen antoi kyllin puuhaa, ei tietenkään voittanut vähintäkään siitä, että niiden joukkoon sekotettiin nuo muutamat mitättömät suomalaiset tuotteet, päinvastoin siitä oli vahinkoa, koska osasto jo ilman sitäkin oli kyllin kirjava ja teki selvän maantieteellisen yleiskatsauksen vaikeaksi.
Mitä tilaan tulee, on myönnettävä että Venäjä on saanut osakseen sangen suppean alan näyttelyhuoneustossa, tuskin samansuuruisen kuin Ruotsi ja Norja, Belgia tai Espanja, jopa pienemmän kuin joku englantilainen siirtomaa. Mutta eipä voi liioin kiittää venäläisiä asiamiehiäkään erittäin taitaviksi ahtaan tilan käyttäjiksi. Verratessa sitä esimerkiksi ranskalaisten erinomaiseen kekseliäisyyteen, joka erityisillä telineillä, hyllyillä, koukuilla ja niin edespäin käytti hyväkseen pienimmänkin tilan ilman että mikään kohta silti näytti liian ahdetulta, vaan pikemminkin aistikkaalta, säännölliseltä ja hienolta, emme voi irtautua siitä ajatuksesta, että hyvällä tahdolla ja parempaa järjestystä noudattaen olisi Suomikin voinut saada oman pienen nurkkasensa tekemättä huomattavaa haittaa venäläisille tuotteille. Oikea syy oli ehkä pieni yhteensulattamishalu Pietarin keskuskomitean jäsenissä. Siihen kuuluu monta, jotka arvelevat että Suomi nyt jo toimii aivan liiaksi oman päänsä mukaan, ja miksikä sen nyt pitäisi saada oma paikka, kun paljoa väkirikkaampi ja teollisuudessa etevämpi Puolakaan ei ole semmoista saanut?
Tähän saattaisimme vastata että jos kansallinen omalla pohjalla seisominen milloinkaan on viatonta ja kaikille poliittisille arveluille vierasta, niin on kai se sitä tällaisessa tilaisuudessa, jolloin taide ja teollisuus kansoja veljestyttävät ja repivät alas välimuureja.[27] Itävalta, joka nykyään on Unkarin kanssa miltei ilmiriidassa, ei ole epäillyt antaa viimemainitulle maalle erikoista paikkaansa. Englanti on erikoisesti pyrkinyt hankkimaan esiintymistilaisuutta kaikille kahdellekymmenellekahdelle siirtomaalleen, joiden joukossa on niinkin vähäpätöisiä kuin esimerkiksi Barbados, Vancouver ja Bermudasaaret. Saksa esiintyy kaikista yhteyspyrinnöistään huolimatta kokonaisella kolmellakymmenellä eri osastolla, joiden joukossa ruhtinaskunnat Lippe-Detmold, Waldeck, Schwarzburg-Rudolstadt ja Schwarzburg-Sondershausen. Etelä-amerikkalaiset tasavallat, kuten Costa-Rica ja Uruguay, ovat edustetut — mutta jättiläiskokoisen Venäjän valtakunnan neljäkymmentä tai viisikymmentä kansaa on pakattuna kaikki samaan nyyttiin, ja pohjoismaiden vanhin kansa, Suomen kansa, joka viisikymmentä vuotta sitten korotettiin "kansakuntien joukkoon", ei ole löytänyt pienintäkään soppea, jossa olisi saattanut sillä ainoalla tavalla, mikä sille on mahdollista, huomauttaa Eurooppaa olemassaolostaan.
— Dieses Finnland — sanoi kerran muuan berliniläinen professori nykyiselle valtionarkivaarille N——lle — es ist ja so ein kleines Ländchen, nicht wahr? Wie gross mag es sein?