Sittenkuin menestyksettä olin koetellut muutamia huonoja englantilaisia tulitikkuja eräässä Lontoon tuhansista tupakkamyymälöistä, ojennettiin minulle pieni tutunnäköinen laatikko ja vakuutettiin että ne ainakaan eivät pettäisi. Ne olivat Porin tulitikkuja ja kuulin sittemmin että niitä on levinnyt suureen osaan Lontoota. Jönköpingin tikut, jotka olivat paljoa huonompia kuin suomalaiset, saivat näyttelyssä palkinnon, mutta Porin tuotteita ei siellä näkynyt. Täytyy tunnustaa että tuo on sangen häveliästä.
Voisin kai ammentaa merestä muutamia kauhallisia hiekkaa ja vielä koettaa kuvata yhtä ja toista näyttelyn merkillisyyksistä. Mutta kun en noiden uusien keksintöjen joukossa ole voinut huomata mitään konetta tai kuivausuunia, joka karkaisisi lukijan kärsivällisyyttä, lienee parasta lopettaa tähän. Luettelo muodostaa jotenkin kookkaan kirjan, jossa on 424 tiheään painettua kaksipalstaista sivua ja maksaa yhden shillingin. Kuvitetun luettelon saa samalla halvalla hinnalla.
Täällä on jotakin, jota ei ole merkitty mihinkään luokkaan eikä numerolla varustettu, vaikka se kuuluu kaikkein merkillisimpiin nähtäviin; se on ihmisvirta, joka alituiseen aaltoilee edestakaisin noitten lukemattomien kiiltävien pöytien, hyllyjen, kaappien ja kaiken maailman komeuksista ladottujen pyramiidien välillä. Pariisissa esimerkiksi tapaamme ihmisvirran, joka kaikkine vaihteluineen on kuitenkin niin yksitoikkoisen eurooppalaistunut, niin yhteen kaavaan valettu, että tuntuu oikein hyvältä kun siellä täällä tapaa "sysipiki-korppimustan" murjaanin, leveälahkeisen turkkilaisen tai iloluontoisen kiinalaisen hiussaparo aina kantapäihin saakka riippuen. Varjelkoon taivas tuolta yleiseltä jyrältä, joka tasottaa kaikki mauttomien päivän muotien mukaiseksi. On maailmanporvareita, jotka pitäisivät suurimpana onnena että me pienet kansat menettäisimme itsenäisyytemme ja kokonaan sulautuisimme suuriin kansallisuuksiin. Toisin ajatteli muuan rakastettava tanskatar, rouva Heiberg: "Jeg maa reise til Finland, for engang at möde mennesker, der ikke ligne alle andre mennesker". — Oi, ajattelin itsekseni, sitä ei voi kukaan sanoa; jyrä on tehnyt meilläkin työtään.
Päältänähden niin tavattoman yksitoikkoisessa Lontoossa emme tarvitse pelätä ikävystyvämme samanlaisten kasvonpiirteiden näkemiseen. Niinkuin jokainen tietää on Englannissa enemmän kuin missään Euroopan maassa omituisia, hogarthilaisia naamoja, harvinaisen näköisiä olentoja, oikullisia luonteita ja hullunkurisia poikkeus-ihmisiä. Näemme niitä joukottain jo näyttelyn yleisessä mylläkässä, jossa kuitenkin kaikki kansallisuudet tunkeilevat kohteliaina ja sivistyneinä, harjattuina ja kiillotettuina, niinkuin eivät olisi milloinkaan olleet keskenään tukkanuottasilla. Mutta lukuisammin tapaamme niitä Lontoon kaduilla, ja minä pyydän saada seuraavalla kerralla lähettää muutamia hajanaisia piirteitä tuosta surisevasta mehiläispesästä.
5. Lontoon kaduilla.
Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston, jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään, kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!
Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.
Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt; laineet ovat toiset, mutta virta on sama — jos vielä silloin Lontoo on olemassa Euroopan kartalla,
Mikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen hyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas suomalainen — hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen ennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä oikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea kiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä, vai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei, muuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen sulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä, niinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire kuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta on että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman "sesongin" lopussa, että täällä nyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman osista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa, mutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on liike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja 25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.
Olen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja Invaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat kutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta asti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan käsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla yhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi, ainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan katsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä? Päätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta luikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat jonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti lähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: pardon, monsieur! ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu tuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset vaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä oivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun kerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille, jotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen oluenjuoja esimerkiksi — kas, nyt hän pysähtyy töllistämään ohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff — samassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti Cumberlandin — ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän juoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...