Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa, vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon. Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei yhtäkään kainostele vierasta.
Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät? Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään. Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla, joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa voimaa?
Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika, ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on, sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin; kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen talonpojan syrjäiseen mökkihin?
Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika, mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo 24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64 vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä, Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän lauleli häntä likimpänä olevista aineista — uudesta kirkosta, vanhasta talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta, kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi, sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.
Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta, jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja kansasta.
Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville, ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu; useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli säesti, ja sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä. Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.
Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon unennäönkaltaista kauneutta.
15. Tammisaaren kaupunki.
(O. Kleineh).
Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan poukaman, nimeltä Pohjanlahti. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots. Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun viljavuutta.