Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista, joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä odottamassa.
— Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas, jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.
— Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.
"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".
— Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään semmoista?
— Enpä tiedä… Kenties.
— Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?
— Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.
— Mitä sitten naisen pitäisi tehdä?
— Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.