Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle hymyillen ja sanoi:
— No niin?
— Kirjettä!
— Ettekö itsellenne mitään?
— Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.
— Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?
— Kirjettä! Kirjettä vain!
Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät, loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.
— Jo on aika, sanoi Anna rouva.
— Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä sydämessä.