— Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.
— En oikein hyvin, vastasi tytär.
— Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?
— Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui harpustani.
— Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?
— Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa; sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.
— Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?
— Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!
— Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla, vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi. Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?
Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.