Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman, luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua. Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta. Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo
toisessa säkeistössä:
Aina toivoin, ett' voisin juur'
Ylitse voittaa sun kovuutesi
Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
Loi sydämeeni ja mieleheni,
Siis miksis nyt
Oot palvelukseni hyljännyt
Ja mun ulossulkenut muistostasi?
kolmannessa säkeistössä:
Onpi luonto juur monell' lahjalla
Sun varustanut runsahasti,
Joit' joka päivä voi katsella,
Ja moni kiittää sun avujasi.
Mutt' tuska tuo,
Jonk' kovuutes minuhun luo.
Ei mahda lisät' kiitostasi.
Neljännessä säkeistössä:
Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
Ettei se vihdoin heltyä halaa
Tai voisi vastaan seisoa,
Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
Niin myöskin mä
En milloinkaan tahdo levähtää,
Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.
Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo näet seitsemännessä säkeistössä:
Nyt jään minä yksinäisyyteen
Ja tahdon yksin valitella,
Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
Mutt' mitäs on
Sull' siit' myös apua, armoton,
Ett' mä en enää voi iloin' olla?
Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan, minkä jälkeen viimeinen,