— Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.
— Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut, on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen isänsä surmaajan poika — tekeekö hän oikein vai väärin?
— Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä palvelleelta.
— Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.
— No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia. Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.
— Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. — Te tiedätte minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.
— Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?
— En milloinkaan.
— Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.
Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä, paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä, sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista, joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää, ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä, joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.