— Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari ajatuksissaan. — "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?
— Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?
— Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien vaikutukseen.
— Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.
— Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen; ylistäkäämme Jumalaa!
Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle, rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta; häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän. Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa unelmaa.