— Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että olen varoittanut sinua!
Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut, mutta minä olin hukassa.
12. UUSIA ARVOITUKSIA.
Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.
Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä, lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta tai käden tuska vaikutti näköhermoon — hän ei voinut itse lukea, vaan toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut siihen mitään sanomista.
Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi; olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin — olisikin ollut tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta merkitystä — mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.
Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen poistuvasta univormusta.
Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle, aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.
Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:
— Kuinka vanha olette, herra Damm?