— Isä, isä — huudahti hän uhaten sormellaan — oletko todellakin ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois — (viimeinen pakotie) — että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla! Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty eikä maksa paljoa.
— Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. — Minäkö viskelisin rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea, se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?… Eräältä tunnetulta tilanomistajalta…
— Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä. — Herra Hagert on osoittanut Augustalle — minä tarkoitan, hän on osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta… Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän perheemme kanssa … ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut…
— Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä, kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.
Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden — anna anteeksi rakas äiti! — ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.
— Äiti tarkoittaa — huomautin minä — että jos otan tämän lahjan vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut hylkäämään kaiken yhteyden…
— Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.
— Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas…
— Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan yksi, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja… Kiitä herra Dammia!