Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.
Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita, köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet "aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille, hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta. Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen rohkeutta.
Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin, säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin pormestari sekä myöskin maaherra ja — mikä oli vielä tärkeämpää — maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin — alhaisimmissa piireissä helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys, toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.
Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä. Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville; jälkeentulevaiset saisivat maksaa.
Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen. Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.
Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni, laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa veljensäpoikaa vastaan.
— Minä olen kuullut sanottavan — hän alkoi — ettei hyttysen ääni taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja panisi lapsensa perkaamaan — kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä kiehukoon.
Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta, rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä, mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata lapsetonta setää — jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.
— Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle pääsevän vastapuolueen kesken. — Häneen voi sovittaa erään hänen omia sananparsiaan:
Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.