Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.
— Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.
— Oh — sanoi toinen — sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne syövät kerran viikossa.
— Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas.
Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.
— Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan — kuului neljäs ääni sanovan — ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.
Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!
Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.
— Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.
Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu, heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä, katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä, joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.
Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.