— Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö vitkastellen.
— Argonko?
— Niin, Argon.
Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes äidinsydäntäkään.
— Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta vastaan. — Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.
Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson, käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa, olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta astumaan sisään.
Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.
— Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.
— Miten on tytön silmien laita?
— Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.