— Mutta tehän, eversti, sanoitte…
— Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja.
Mutta passi on oikea.
— No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine ääntämyksineen. — Onko all right? Nyt minä mennä minun vaimon mistress Scriversin luo.
Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.
Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua. Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan naurun koivusta pihan aidan luota.
Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista, hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.
Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä. Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan. Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi rauhanhieromisensa.
— Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.
Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä rinnan yllä. Muukalainen — Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä sanominen — näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta silittelemistä.
— Vai niin — jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä — te ette huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta, onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra … herra … antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä … herra Skreier tai Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään … seisotteko siinä kuin puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois kaikki!… Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.