Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta. Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.
Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona, olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa, niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se, mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta. Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.
Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin, oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa Mainziin päin.
7. TUHLAAJAPOIKA.
Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa, sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.
On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan. Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli tämä:
— Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?
Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi; hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa. Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä: tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys, ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.
Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset, pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset, niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren, paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä jalkajakkarana.
Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät synkästi liekehtiä. — Se sukunsa häpäisijä! — mutisi hän puoliääneen itsekseen. — Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa … mutta joka unohtaa vanhan isänsä … jumaliste, se on alhaista!