— Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.
Olemme hukassa.
— Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla vilkkuu jotakin lumen sisästä.
— Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!
— En erehtynyt … tuossa on tupa.
Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä, että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat kulkeneet.
Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella; ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.
Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.
Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku. Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa. Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä tekisi.
— Näettekö hänet? — kuiskasi Pekka. — Se on itse paholainen.
— Vaikka olisikin, — vastasi Bertel päättävästi, — niin täytyy meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. — Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.