— Ruotsalainen! — huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan pään. — Toverit, linna on meidän! — Ja nuo seitsemän miestä tunkivat päättävästi hänen perässään.
Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa. Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.
Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon. Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi. Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan, muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia, toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.
Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät aseensa, ja linna oli valloitettu.
5. JUDITH JA HOLOFERNES.
Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen ruumiita. — Nouskaa ylös, — sanoi hän heille, — teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan! — Ja hetikohta hyppäsivät useimmat valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina jalomielistä kerettiläisruhtinasta.
Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin, joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat valtiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana. Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo, että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle. Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa. Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: — Antakaa olla, pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se sitten. — Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista, lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja sämpylästä.
Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. — En ole tästä oikein mielissäni, — sanoi hän hymyillen maakreivi Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, — nuoret neitoset ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle. Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina, jolla voin sitoa piispan kädet.
— Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan — vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.
— Luutnantti Bertel, — lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen ratsuväestön osastoa, — minä uskon neiti von Emmeritzin sinun huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan luottamista.