— No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?
— Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon helmaan! — vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta kohden.
— Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva mukananne.
Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.
— Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.
Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.
— Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on leikellyt tämän pyhän kuvan. — Ja samalla hypisteli valtiokansleri sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa, ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.
— Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon kuninkaan sydäntä!… Kurja munkki, — jatkoi Oxenstjerna jymisevällä äänellä, — tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä toteuttaa! —
Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan, joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää, että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten säihkyviä silmiä.
— Polvillenne! — huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa, niin että palatsin seinissä kajahteli.