Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle, mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.
Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa, mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa. Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.
Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon — "hänen kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä syntymäpäivää muistellessaan — oli kohonnut nopeammin inhimillisen suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.
Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa, niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja, historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.
Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani", sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka kampia pyöritti."
Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi, "Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä talvi-iltoina.
VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.
KUNINKAAN SORMUS.
Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä? Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja inhimillisesti kaunis?
Senpätähden — jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat, rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä — seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä — ja aloitan.