— Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!
Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.
— Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! — huudahti Bertel, joka monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.
— Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! — huusi tyttö ja tarttui tiukasti häntä käsivarteen.
— Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!
— Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?
— Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän…
— Niin teenkin … muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet, sanon minä, tahi… — Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.
— Tupa palaa! — huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu, tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa. Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen. Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. — Pelastakaamme onnettomat! — huusi hän.
— Oletko hullu? — nauroi Larsson. — Nehän ovat niitä roistoja, jotka äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!