Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. — Suvaitsetko, että heti kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? — sanoi kreivi vähän leppeämmällä äänellä. — Mutta — parempi on, että soitat kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?
— Olen, olen — vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.
Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.
Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa käski.
— Kutsu heti kohta hovimestari tänne! — sanoi kreivitär. — No, ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.
Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. — Hovimestariko? — matki hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. — Hän varmaankin nukkuu nyt, ja minä en tohdi häntä herättää, — lisäsi hän.
Kreivitär suuttui. — Mene, — sanoi hän, — kun minä käsken. Mutta älä herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy toistaiseksi jättäminen.
Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt, mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. — Teidän armonne, — sanoi hän, — nythän on miltei keskiyö, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos…
Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa. — Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee! Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä kenellekään ilmaise minun täällä oloani!
Tyttö riensi ulos. — Kreivi! — huudahti hän hiljaa itsekseen; — nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.