— Mitä? — sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä äänettömyydestä, — ettekö näe, että rannerengas on vähintäin kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan? Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä — ottakaa kaikki koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että olette jotakin minulle lainannut — te, halpa palkollinen, jonka saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!
Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi Janssenin jalkain eteen.
Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta arvokkaasti takaisin pöydälle. — Teidän armonne, — sanoi hän kunnioittavasti, — pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne. Tämän sormuksen, — ja hän valitsi pienimmän, — olen teidän armonne suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.
— Mitä sydämellänne kannatte, — sanoi kreivitär, — on minulle yhtä yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä noutamaan — menkää! menkää! menkää! — ja kreivitär polki pientä silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.
Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä, joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. — Minä tottelen teidän armonne käskyä, — sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. — Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?
Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut kiivaudellaan saavuttaa.
— Älkää panko pahaksenne, — virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan. — Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa. Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan ruisvainioiden tuleentuessa?
Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. — Teidän armonne käskyt ovat minun lakini, — sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi, että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.
— Tämä maaseudun elämä — jatkoi kreivitär — on niin kuolettavan yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan luonnollista, että hänen iällään enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.
Hovimestari astui puolen askelta likemmä. — Vaikeaksi se käynee, — sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.