— Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä. Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.

— Minulla olisi ehdotus tehtävänä, — sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä. — Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät. Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?

— Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi, jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.

— Sen otan minä vastuulleni, — huudahti Anna Sofia iloisesti, ja ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo, iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen, että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.

Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa, edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä, joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari, maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen henkeä — sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut mahtuakaan.

Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä. — Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta hellyyttä turkkilaisia kohtaan … miksemme valloittaneet Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa. Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen…

— Hyvä veli, — keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin, kun Karstulaa mainittiin; — niin on, kuten aina olen sanonut, että muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki, sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi tuppeen.

— Mustaile sinä mitä mustailet, — huusi kapteeni tulistuneena, jos muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa…

— Serkku Svanholm! — varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään lapsiin, ja kapteeni vaikeni.

Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan, että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. — Sillä, — sanoi välskäri, — Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee, että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se, kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.