Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä, hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki, että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.
Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana. Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin tuo hurjapää?
— Missäkö? — kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. — Missäkö? Salliiko teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?
— Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! — Stiina Wrangel oli kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.
— Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me sitävastoin — minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina — lähtisimme hämärissä valepukuun puettuina…
Kuningatar hymyili. — Sinä tarkoitat, — virkkoi hän, — että minä rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi… Mutta sama se, hankkikaa meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä. Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä saatte olla mukana. Mars!
Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään, jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa, mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät käymään kylään päin.
Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.
Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää. Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin suinkin osasi: — Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. — Se vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan iloihin.
— Kääntykäämme takaisin, kreivi, — sanoi lihavanläntä kuningatar, joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut jo kyllänsä seikkailusta.