Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty. Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta. Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen. Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. — Pois verkot! — huusi kuningas. — Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.
Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään. Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.
Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.
Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän — viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.
— Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! — huusi kuningas, kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.
Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon — herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.
— Yksi yhtä vastaan! — huusi hänkin.
— Oikein puhuttu! — kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.
Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.
Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan … sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä … ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas … pedon voimat olivat väsähtäneet … muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan … ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.