— Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän kruunussanne!
Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut paikaltaan.
Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: — Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.
— Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? — kysyi hän edelleen leppein kasvoin.
— Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa viimeiseen asti syntymämaansa puolesta — majuri Kustaa Bertelsköld, joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.
— Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi. Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi, kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.
— Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, — sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa, vastahakoista kättä.
12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.
Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset, jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta, iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.
Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.