— Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! — huudahti laivuri jälleen. — Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin uppiniskaiseksi! — Kas tässä poika! vielä yksi korppu — riennä nyt hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.

Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa, mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.

— Kovat ajat! — toisti sääliväinen laivuri. — Jos täällä olisi niin viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin tekisimme hyvät kaupat.

Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan, tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa — ainoata, jota Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada — kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista, sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen puutteessa — suoloja.

Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia — sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille, Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000 kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen — mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja, niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin, jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.

Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat — ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa — silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat, eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä, jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä, niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.

13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715

Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa, ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa, kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä, pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita, vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.

Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: — Ei vielä! ei vielä!